Huuhtokaa hampaanne!

Suomalaiseen hääperinteeseen ruuan lisäksi on oleellisesti kuulunut tietenkin juomat. Juomaperinteestä ruokaryypyt taitavat nykyään olla jo lähes kadonnutta hääperinnettä.

Ruokaryyppy on perinteisesti ollut pieni viinaryyppy. Yksinkertaisimmillakin aterioilla tunnettiin tuloryyppy, ruokaryyppy, hampaanhuuhteluryyppy ja lähtö- eli piiskaryyppy.

Ryyppyjä on tunnettu eripuolilla Suomea erinimillä, aterialla on otettu myös ruokalajien mukaan ryyppyjyä. On nostettu kalaryyppy, paistiryyppy tai puuroryyppy. Anjalan seudulla oli sanonta: "kolme säiettä nuorassa ja kolme ryyppiä hääpöydässä".

Juomatavoista hauskalta kuulostaa varhain pois jäänyt tapa kättely. Väki istuu pöytäkunnittain ja jokaisella pöytäkunnalla on oma kaksikorvahaarikka. Puhemies ( vrt. nykyisin bestman) kehottaa väkeä "huuhtokaa hampaanne", jolloin oluthaarikka alkaa kulkea pöydässä kädestä käteen myötäpäivään ja haarikan ojentaja ja vastaanottaja antavat näin kättä toisilleen.

Hääjuhlaan tästä saisi hauskan ja näyttävän ohjelmanumeron, komeat punaiset puuhaarikat täynnä olutta pöytiin ja bestman komentamaan: huuhtokaa hampaanne :)

Sulhashoville ja papille posliinit.. kattauksista ennen vanhaan

1800 luvulla posliiniset astiat olivat etenkin talonpoikaishäissä harvinaisuuksia. Ruokaillessa käytettiin saviastioista tai puuastioista. Posliinilautaset yleistyivät pääpöydän arvovieraille 1800 luvun puolivälissä.

Kattauksista vanhimpaa talonpoikaista tapaa kuvaa Kuhmosta tunnettu käytäntö, jossa ruokapöydässä on keskellä iso palvattu liharaaja ja leipäpino paljaalla pöydällä, voi, perunat ja suolakala puupurtiloissa. Miksi ei tällainen yksinkertainen hyvistä perusmauista muodostuva kokonaisuus sopisi tänä päivänäkin hääjuhlaan vaikkapa iltapalaksi?

Pöydän peittäminen lakanalla tai pellavaliinalla on tullut tavaksi vasta 1900 luvun puolella. Talrikkeja eli lautasia ei käytetty, leipää ja lihaa leikattiin omilla veitsillä ja "rippeet" kalanruodot ja perunankuoret laskettiin pöydälle.

Juomaa tarjottiin yhteisestä oluthaarikasta, joka kiersi pöydässä. Häätuoppi oli punaiseksi maalattu ja olut oli aterian pääjuoma.

Esiratsastajat ja hääseurueen matka

Hääseurueen liikkumiseen ja saapumiseen on liittynyt myös monenlaisia perinteitä. Tässä tarinassa käsittelen näitä värikkäitä ja mielenkiintoisia perinteitä.

Hääjuhlan viettotavat vaihtelivat eri puolilla Suomea. Läntisessä Etelä-Suomessa hääjuhlan viettäminen oli ennen vanhaan kaksipäiväinen tapahtuma, juhlaa vietettiin ensin morsiamen kotona (läksiäiset) , josta morsian haettiin samalla uuteen kotiinsa. Täältä hääseurue siirtyi kulkueena sulhasen kotiin häätaloon hääjuhlaan.

Esiratsastajat ja pelimannit
Saattuetta kutsuttiin Länsi-Uudellamaalla nimellä vastuli. Mitä enemmän saattueeseen kuului ystäviä ja sukulaisia, sen kunniakkaampaa se oli. Vastulin kärjessä ratsasti viulisti tai pari, soittaen aina kylien ja talojen kohdalla. Joskus soittamassa on ollut myös klarinetti. Voin vain kuvitella kuinka komeata se on ollut.

Pelimanni hääkulkueen edessä on pienemmässäkin mittakaavassa tosi juhlava ja tunnelmallinen tapa, jonka soisin elpyvän enemmänkin. Pari vuotta sitten kesähäissä meillä kartanolla oli vihkiminen riihessä, joka sijaitsee kartanolta noin 150 metrin päässä. Vihkimisen aikana musiikista huolehti viulisti ja vihkimisen jälkeen hääseurue siirtyi yhtenä saattueena, viulistin soittaessa sen kärjessä, puutarhaan hääparia vastaanottamaan.

Se oli jopa katsojalle mieleen painuva kokemus, uskon että osallistujat muistavat sen varmasti myös. Hääpari saapui sitten hetken kuluttua komeasti hevoskyydillä.


Esiratsastajien tehtävät
Esiratsastajia on sanottu myös rauhananojiksi, hoviksi, taadiksi tai suhlhasjoukoksi..
He ratsastivat hääseurueen edellä ja vauhti oli paikoitellen kovaa. Mukana oli viinaa ja leipää, joita matkan varrella ohitettaville jaettiin. Lapsille heitettiin leipää ja aikuisille tarjottiin ryyppyjä. Katsojat hurrasivat hääkulkueelle, ja paikoin mys ammuskelivat kunnialaukauksia.

Portit ja esteet hääparin matkalla
Seurueen matkan varrellee on eri puolilla Suomea tehty portteja ja esteitä. Hämeessä poritit olivat koristeltuja ja niihin oli ripustettu silkkiä ja hepeniä. Niitä kutsuttiin kunniaporteiksi. Paikoin esteet olivat oikeita portteja tai tielle kaadettuja puita tms. joiden tarkoitus oli hidastaa matkaa. Portin avaajalle annettiin viinaryyppy, paikoin portilla olija vaati ryyppyä.

Juhlataloon saavuttaessa esiratsastajien tai (viehättävä sana) sulhasjoukon tehtävä on ollut ilmoittaa vieraiden saapumisesta ja anoa tulolupaa. Paikoin tapana oli, että tulolupaa joukkio sai anoa useitakin kertoja ja vasta kolmannella kerralla se myönnettiin.

Tulolupaa kysyessä heitä saatettiin ohjata riiheen, naapuriin ja lopulta ajaa ulos portistakin. lopulta kolmennella kerralla heiltä tivattiin passia. Silloin miehet on ottaneet taskustaan viinapullon ja sehän on ollut ovet avaaava passi ja on otettu ryypyt.

Ehkäpä nämä nykyisen peräkontti ryyppykulttuurin juuret lienevät tätä samaa vanhaa perua, viinaryyppy on ollut osa suomalaista hääkulttuuria jo kauan.
lähde M-L Heikinmäki "Suomalaiset häätavat"

2000 luvun "hauskutuksia"

Tämän otsikon alle kirjoittelen juhlia seuratessani näkemiäni ja kuulemiani hauskoja, erikoisia, yllättäviä aivan uusia juttuja. Usein hauskimmat syntyvät jopa aivan vahingossa, jonkin ihmisen spontaanin toiminnan johdosta. Pidettäköön kuitenkin yhtenä kriteerinä listalle pääsemisestä, että siihen liittyy naurua, sillä sitä tarvitaan sekä elämässä, että avioliitossa. Kunnon nauru pelastaa monta huonoakin päivää :)

Hauskutus nro 1:
Anopin kiepautus
Vietettiin kartanolla kauniita kesähäitä heinäkuun helteessä, pitkän kaavan mukaan. Vihkiminen riihellä, ruokailun jälkeen tanssit ja illan viilentyessä ja hämärtyessä juhlat siirtyivät Maalaiskylpylään järven rannalla.

Väki viihtyi sekä saunassa, että altaassa. Anoppi teki lähtöä saunalta ja kävi hyvästelemässä vieraita altaan reunalla. Bestman viihtyi vielä altaassa ja muitta mutkitta tempaisi anopin altaaseen juhlapukineissaan, kiepauttipa vielä kunnolla ympärikin siellä.

Seuraavana aamuna
seurue naureskeli pitkään ja hartaasti aamupalapöydässä edellisen yön uutta syntynyttä hääperinnettä: anopin kiepautusta. Kaikki osapuolet selviytyivät kiepautuksesta hymyssä suin, tosin puheliaaksi todettu anoppi oli kuuleman mukaan ollut hetken ällistyksestä aika hiljaa ja hiljaiseksi mainittu appiukko nauranut makeammin kuin aikoihin.

Kysyessäni äskettäin lupaa tarinan julkaisemiseen, sain vastaukseksi: " Tarinan voi ilman muuta julkaista. Ehkä 30 vuoden päästä moinen kiepautusperinne on jo maailmanlaajuinen, ja kun tietokilpailukysymyksissä arvuutellaan perinteen syntypaikkaa...
:D Niin ja anoppikin on vielä anoppi ;)"

Jaa "aarteesi" osallistu morsiusvakan täyttämiseen

Ennen vanhaan perimätieto kulki "suusta suuhun", tänä päivänä meillä on vähän parempi konsti tämä internet.

Minä kirjoitan tätä morsiusvakkaa siksi, että tuo toiveeni vanhojen kauniiden ja moninaisten hääperinteiden uudelleen "herättämisestä" toteutuisi. Haluaisin myös, että uusista syntyneistä ideoista ja perinteistä olisi iloa kaikille.

Osallistukaa ja olkaa lukijat mukana täyttämässä tätä morsiusvakkaa, jakakaa hyvät, kauniit, hauskat ideat ja kirjoittakaa kokemuksistanne ja keksimiästänne uusistaa juhlaperinteistä.

Mikä ihmeen morsiantaivas?

Vanhoista häätavoista yksi mielestäni elvyttämisen arvoinen ja kaunis tapa / koristus olisi morsiantaivas, jo pelkkä nimi on erittäin kaunis.

Kuvittele, että hääpari astelee vihkipaikalle, jossa odottamassa ovat jo pappi ja vihkipaikalle astellessa molemmin puolin on teltureita eli teltankantaajia, 5-12 paria molemmin puolin hääparia. Vihittävät pysähtyvä papin eteen ja tullaan kohtaan, jossa hääpari polvistuu rukoukseen.

Sillä hetkellä teltureista ensimmäinen hulmauttaa käsivarrellaan pitämänsä suuren, kauniin ja värikkään, hapsureunaisen silkkihuivin ilmaan hääparin ylle, toisten tarttuessa reunoista kiinni. He kannattelevat hääparin yllä teltaa, kuin taivasta, heidän ollessaan polvistuneina.

Teltan levittämistavat vaihtelivat eripuoillla Suomea, yleensä kuitenkin teltaa pidettiin ensin parin takana ja ratkaisevassa vaiheessa se siirrettiin hääparin ylle. Teltaa kannateltiin hääparin yllä heidän ollessa polvistuneina rukoukseen.

Telta eli morsiustaivas
On omaksuttu kotivihkiäisiin alunperin kirkosta, joista sitä 1600- ja 1700 luvuilla lainattiin kotivihkiäisiin. Sillä pyrittiin jäljittelemään kirkossa morsiustuolin yllä ollutta katosta. Siitä käytettiin useita nimityksiä, kuten: telta, tella, teltta, päll (suomenruots.), moriustaivas, morsiantaivas, himiln (suomenruots.)

Kirkollinen tausta ja siunaus
Katolisen kirkon kirkkoisä Ambrosius (340-397) on sanonut, että :"avioliitto tulee pyhittää papillisella verholla". Paavi Nicolaus 1 on sanonut kirjeessään 866 parin ottavan vastaan siunauksen ja taivaalllisen verhon (velamen caeleste) vertauskuvaksi siitä siunauksesta, jonka Aatami ja Eeva saivat paratiisissa. Sillä siunattiin siis lisääntymistä ja hedelmällisyyttä.

Keskiaikaisessa morsiusmessussa papit toimivat siunauksen siirtäjinä ja levittivät vaatteen hääparin ylle parin istuessa kuorissa morsiuspenkissä. Katosta oli kannattelemassa neljä pappismiestä. Katos oli neliskulmainen puukehykseen pingotettu vaate, jota pidettiin ylhäällä kustakin nurkasta sauvalla. Se oli kuin valtaistuinkatos.

Kenelle morsiustaivas ?
Vanhan kirkollisen perinteen mukaan, morsiusmessu ja telta suotiin ensimmäiseen avioliittoon vihittäville. 1809 vuodelta olevassa Ruotsin kirkkokäsikirjassa on ollut vielä vuonna 1917 maininta, että "se ej tapahdu Leski-Morsiamen ja ikään tullutten ylitse".

Kotivihkiäisissä teltan pito hääparin yllä säilyi 1800 luvun lopulle ja vielä 1920 luvulla. sitä saatettiin Keski-Pohjanmaalla käyttää. Myöhemmin 1700 luvulla teltanpitäjien tehtävää alkoivat suorittaa naimattomat säätyläishenkilöt tai morsiuspojat- ja tytöt.

Morsiustaivas katossa
Paikoitellen telta saatettiin kiinnittää hääparin paikalle kattoon vihkipaikalle ja se oli monikerroksinen silkistä ja fransulakanoista rakennettu todellinen morsiantaivas. Tavan on arveltu liittyneen siihen, että kirkon käytäntö haluttiin siirtää kotihäihin. Moriustaivaita on kuitenkin tehty tupien kattoon myös silloin, kun vihkiminen oli kirkossa.

Näin ollen on todennäköisempää, että kattoon kiinnitetyn morsiustaivaan lähtökohta on ollut jo 1500 luvulla Ruotsissa tunnetut baldakiinit eli hovissa, virastoissa ja julkisilla vastaanotoilla pöydän yläpuolella käytetty kuninkaan vaakunalla varustettu koristeellinen katos.

Uusia sovellutuksia
Ilokseni voin kertoa, että olen tänä talvena nähnyt häissä morsiantaivaan. Se oli rakennettu häätilaisuuteen, jossa vihkiminen tapahtui kartanolla salissa. Otin siitä myös kuvan, koska tässä morsiantaivaasa oli myös 2000 luvun tekniikka käytössä, sen katossa oli oikeasti tähtitaivas, jos et usko kurkista morsiustaivasta.

Lähde suomalaiset häätavat: ML Heikinmäki

2009 Tiian ja Marin Morsiuskruunu

Näyttävä vaaleanpunainen helykruunu oli valmistunut kaaso Marin ja morsiamen Tiian yhteistyönä. Siinä kiilteli muun muassa aitoja hopealusikoita, vaaleanpunaisia höyheniä, paljetteja.
Perinteisestihän ennenvanhaan morsian kruunattiin helykruunulla ja hän kantoi sitä päässään koko juhlan ajan, jopa päiviä kun juhlat ennenvanhaan kestivät useita päiviä.

Vasta viime metreillä tuli kaaso Marille ja morsian Tiialle idea kruunun uudesta käyttötavasta, ja minun mielestäni se oli loistava innovaatio. Hääjuhlan aikana morsianta ei kruunattukaan, vaan seuraava morsian joka oli vieraiden joukossa. Eli ei kimpunheittoa vaan seuraavan morsiamen kruunaaminen. Saattopuheessa oli myös ajatus siitä, että jos omien hääjuhlien järjestäminen ottaa kovasti kukkarot, hopealusikat voi tarvittaessa pantata:)

Tässä yhdistyy hauskalla tavalla vanha suomalainen hääperinne aivan uuteen keksintöön, seuraavan morsiamen kruunaamiseen. Paljon mielenkiintoisempaa kuin perinteinen kimpunheitto. Ideakuvagalleriassani on kuva morsiuskruunusta.